Veret seisauttanut kylpyhetki

Kesäkuun saapuminen sai minut muistelemaan viime kesälomaani Suomen lounaisrannikolla.

Makoilin helteellä pihakeinussa Radio Suomen Kansanradion jutellessa taustalla mukavia. Joku soitti lähetykseen ja pajatti kiihtyneesti aluemurteista. Kaukaa kuului naapurin ruohonleikkurin tasainen ääni, mehiläinen pörrasi etsimään kukkia ja tuulen vire ei juuri viilentänyt. Nousin hitaasti keinusta ja kävelin sisälle etsimään juotavaa. Mieleni oli muuttunut helteessä rennon raukeaksi ja jalkani askeltivat hitaasti. Mutta sisällä tapahtui.

Kuulin lapsien kirkunaa saunasta. Mummu juoksi keittiösta saunan ovelle, katsoi kylpeviä lapsia ja huudahti: “nyt päästetään ne veret pihalle!”.

Käännyin ympäri vesilasini kanssa, en halunnut todistaa kun saunassa “otetaan veret pihalle”.

Lounaismurteiden piirissä kasvaneiden korvaan kun kuullostaa arkiselta, että lasten ammeista kaadetaan vedet pihalle, jonka jälkeen syödään yhdessä iltapalaa.

Timi Räikkönen ja muita ulkosuomalaisen muistikatkoksia

“Kuka se on se se se… No se tyyppi jolla on se lujaa menevä auto”. Koko Suomen tiimi pohtii pöydän ympärillä mikä sen formulatähden nimi nyt olikaan. “Räikkönen! Timi Räikkönen!”

Pitkä hiljaisuus. 

Suomen tiimi on tarjonnut terapiaa ja vertaistukea niinä päivinä kun kaapelit eivät pääkopassa yhdisty ja suomlaiset itsestäänselvyydet ovat hukassa. 

Rekrytointikonsultti vieressäni painii sähköpostin kanssa. Tummat silmät tuijottaa Outlookia ja kulmat kurtistuvat. “Onko se kandidaatti vai kandinaatti?” 

“Ei täältä Fonectasta löydy ketään Jaakkolaista!” huudahtaa kolleega turhautuneena. Kolme päätä kääntyy ihmettelemään toistuvaa ilmoitusta mysteeri -Jaakkolaisen katoamistempusta. “Mitä te nauratte?” “Jaakko Laine. Ei Jaakkolainen.”

Mutta toimii ne muistihäiriöt toiseenkin suuntaan. Vai mitä sanotte kolleegasta, joka halusi sanoa brittityökavereilleen “she had an epiphany”. Mutta suusta kuului asialliseen bisnestyyliin: “she had an epic fanny”. 

Mitä haluat minusta, Britti?

En ymmärtänyt edessäni seisovan miehen käytöstä. En ollut ennen tavannut häntä. Availin miehen pyytämiä olutpulloja ja nostelin niitä baaritiskille asettelemieni lasinalusten päälle. Avasin pullon punaviiniä ja yritin samalla lukea hänen kehonkieltään ja harjoiteltuja kasvonilmeitään. Löin mietteliäänä tilauksen kassaan ja kerroin miehelle paljonko kierros maksaa. Mies epäröi hetken ja kaivoi sitten korttinsa esiin. Hänen olemuksensa viesti jonkinlaisesta luovuttamisesta. Elettiin lyhyttä kesää Lontoossa vuonna 2007.

Palasin Suomeen ravintola-alalle, mutten siellä enää kohdannut näitä tutuiksi käyneitä yrityksiä jututtaa minua, saada minua hymyilemään ja olla tuttavallinen.

Kesällä 2015, Englannissa kuusi vuotta asuneena muistan yhä tämän miehen. Baari oli ruuhkainen ja hän oli jonottanut pitkään. Jos mies olisi tiennyt kansallisuuteni ja tuntenut kulttuuriani yhtään, ei hän olisi varmaankaan vaivautunut viihdyttämään minua ostostensa ajan. Sillä olen kasvanut sääntojen ympäröimänä.

Säännöt kieltävät kenenkään suosimisen, jos vieressä korttiaan heilutteleva kiilusilmä on kuluttanut lattiapaikkaansa sinua pidempään. Säännöt kieltävät äitejä opettamasta tyttäriään livahtamaan portista aseman vessaan heidän kantapäillään maksamatta 25 penceä (Liverpool Streetin asema Lontoossa). Säännöt kieltävät velkasuunnittelun niin että opintolainaa ottaessaan aikoo päästä maksuvelvollisuudesta pitkittämällä prosessia tarpeeksi kauan (Program Managerin informatiivisen kannustava puhe uusille yliopisto-opiskelijoille). VR:n konnarit tuntien, mieleeni ei juolahtanut että väärät junaliput ostettuani voisin silti käyttää ne eri linjalla, tietäen että pääsen tilanteesta selittelemällä (olimme matkalla Doncasteriin mutta päätimme sittenkin viettää päivän Manchesterissa. Brittikaverini vaati että kulttuurisena oppituntia suomalaiselle, hän haluaa selittää meidät kiipelistä myös paluumatkalla vietettyämme pitkän päivän museoissa. Koe onnistui. Selvisin halvalla mutta sain valtavat omantunnon tuskat).

Miksi käsitykseni neuvottelun kannattamattomuudesta on niin ehdoton?

Olenko ollut täysin sinisilmäinen maailman edessä, vai onko sittenkin moraalini murenemassa?

Olenko tyhmä jos vedän maksukortin esiin jo leikin alussa, kun rajoja olisi vielä pystynyt hämärtämään?

Miksi en koskaan sano “ei” ja pyydä parempia ehtoja?

Taidan muuttua suomalaismittareilla mitattuna yhä kelvottomammaksi yksilöksi vuosi vuodelta. Alanko pian kyseenalaistamaan lainan takaisinmaksun tarpeellisuuden?

Kuten hyväntekeväisyysjärjestössä työskentelevä, ‘mannerten välistä bad debtiä’ keräävä lääkäriystäväni sanoo: “don’t admit anything”.

Miksi matkustaminen ei aina kannata? Miksi tukkani päällä seisoo saksalainen?

En ollut edes astunut lentokentältä ulos, kun jo vihasin Venetsiaa. Miksi? Koska tukkani päällä seisoi tornimainen, linttakenkäinen ja hiljainen saksalainen.

Olin saapunut Venetsiaan ja olin matkan jälkeen väsynyt, nälkäinen ja valmis nukkumaan. Takanani kiemurteli kymmenien ihmisten jono, joka painoa jalalta toiselle vaihdellen seurasi jännitysnäytelmää – kuinka blondi selviää italiankielisestä paikallisbussilippuautomaatista. Bussilinjojen numerot eivät maalanneet lukijalle sen kummempaa tarinaa, eikä päätepysäkkien nimet viisastuttaneet entisestään. Otin riskin ja painoin nappia jonka vieressä olisi yhtä hyvin voinut lukea ‘summamutikka’. Tilannetta seuraavasta jonoyleisösta ei löytynyt yhtäkään auttamishaluista ihmistä. Tässä kohtaa ikäväni Britanniaa kohtaan heräsi ensimmäistä kertaa, enkä ollut edes ollut paria tuntia kauempaa poissa. Vieressäni tungeksi ryhmä keski-ikäisiä saksalaisia. Lykkäsin kaksi euroa koneen sisään ja olin valmis vastaanottamaan ihan minkä lipun tahansa. Seurasin kun automaatti sylki kolikkoni korkeassa kaaressa ulos, jonka jälkeen se kimposi saksalaisesta käsivarresta automaatin alle. Tässä kohtaa tuli ikävä suomalaisia insinöörejä, jotka ainakin rakentaisivat automaatin joka suostuisi vastaanottamaan rahaa eikä heittelisi sitä päin eri kansallisuuksien edustajia. Voitte varmaan aavistaa, mihin seuraavat hetket johtivat?

Koska olin kohtelias, halusin selittää saksalaisille miksi aion seuraavaksi kumartaa ja pyllistää niin heille kuin takana kasvavalle, hermostuneelle väkijoukollekin. Vaikutti siltä että puheellani ei ole minkäänlaista vaikutusta, ja saksalainen käänsi minulle selkänsä kesken lauseeni. Vannoin mielessäni että jos olisimme Briteissä, oppisivat nuokin parempia tapoja. Lähdin siis kurottamaan kolikkoa automaatin alta polvillani.

Sillä hetkellä tunsin kun jotain siirtyy poskeni viereen. Kenkä. Käännän kasvoni saksalaista kohti, joka on edelleen kääntynyt minusta pois päin. Sekunneista tulee minuutteja. Kainaloni hikoavat ja aivoni raksuttavat ahkeraan “miten näin voi käydä”? “Miksi minä?” Elämän kouluni ei toistaiseksi ole opettanut minulle selviytymiskeinoja tästä liemestä. Koputan siis tomerasti saksalaista pohkeeseen. Ei reaktiota. Ei reaktiota!

Otan kengästä kiinni ja nostan sen voimalla.

Lopulta pääsin pienin vammoin takaisin huomaavaisten, hiuksia arvostavien Brittien saarelle. Edelleen arvuuttelen, mitähän saksalaisen päässä liikkui, kun pienet sormet kävivät isoon saappaaseen käsiksi ja vielä alakautta, lattiasta ylös tähystäen. Mielummin en ajattelisi koko asiaa. Ajattelen mielummin, miten huonosti saksalaiset pärjäävät ampumahiihdossa.

Brianin viiltävä flash back ja taaksepäin polkeva tyttö (ensimmäinen blogi -postaukseni)

Seuraan spinning -pyörällä polkevan, päälle parikymppisen tytön ilmeitä. Hän huomaa jotain minulle näkymätöntä katossa, sillä kulmakarvat nousevat. Tai sitten hän muisti juuri että korkkarin oli täytynyt kadota Tuhkimokännissä puolen yön aikaan perjantaina, kun Dave otti reppuselkään ja huusi “Batmaaan”. Tyttö kurtistaa kulmiaan ja lukee mietteliään näkoisenä seinään kiinnitetyn vaahtosammuttimen käyttöohjetta. Tämä ei ole mikään tavallinen spinning -tunti. Mietin mitenköhän kauan kestää, että tyttö huomaa polkevansa taaksepäin?

Vieressä puuskuttaa isompi kaveri. “Miten hyvä juttu etta pojatkin tulee tunneille”, mietin. Kuvittelen että tämän kaverin nimi on Brian. Brian polkee kovaa, vaikka ohjaaja ei ole vielä edes paikalla. Yhtäkkiä Brian irvistää. Mietin “miten hyvä juttu että Brian treenaa kovaa jo heti sunnuntaiaamusta.” Vai saiko Brian sittenkin flash backin venyneestä lautapeli-illasta kun hänen luotsaamansa joukkue vastasi Saksan pääkaupungin olevan Bratwurst? Tiimi luotti Brianiin, sillä olihan hän sentään opiskellut vaihto-oppilaana Stuttgartissa. Sillä hetkellä spinning -pyörän päällä Brian päättää, että täytyy antaa vain ajan kulua, sillä kohta joku muukin mokaa, ja hänen nöyrä hetkensä pyyhitään toisten muisteista ikuisesti. Annetaan vain ajan kulua ja muidenkin mokailla.

Poljen omaa pyorääni ja tutkin tunnille tiensä löytaneitä kuntoilijoita kulmieni alta vettä hörppien. Tunnen väristyksiä ajatellessani että jotkut heistä saattavat olla aamuvirkkuja, joille kahdeksalta ylös nouseminen on luontevaa. Tyttö polkee yhä taaksepäin. Missä on ohjaaja joka kannustaisi meitä polkemaan eteenpäin?

Spinningin on tarkoitus kestää puoli tuntia, mutta kymmenen minuuttia on jo kulunut. Ensimmäinen treenaaja irroittautuu polkimista ja lähtee harhailemaan ympäri valtavaa kuntosalia, ohjaajaa etsien. Hän palaa takaisin olkiaan kohautellen. Vieressäni kaksi oman ikäistäni tyttöä juttelevat edelleen innokkaasti korkkareista jotka ehkä aikoo laittaa toimiston kesäjuhliin kahden kuukauden päästa. Ehkä Briteillä on luonnostaan hyvä mielikuvitus? Noin analyyttiseen kenkien kuvailuun en ole Suomessa törmannyt. Mietin kenkäkauppaa Turun Hansakorttelissa. “No? Milta tuntuu?” “Joo. Otan nää”. “Aha”.

Minä vuorostani pudottaudun pyärän päältä ja lähden etsimään mystisesti kadonnutta ohjaajaamme. Nuori kundi kävelee sisään toimistoon ja alkaa ottaa takkiaan pois ilman kummempaa kiirettä. Vinkkasin, että kyllä hän vielä löytänee kaksi spinnaajaa, jos pitää kiirettä. Kerrankin me jäljelle jääneet kuntoilijat saimme sellaisen tunnin kuin mitä syvallä sielussamme toivoimmen: viiden minuutin treenin. Melko tuuria.